Elämä on ihanaa.

Hei kaikille harvalukuisille lukijoilleni! Toivon hartaasti, että toi otsikko ei nyt sitten tuo huonoa onnea, kun oikein kirjallisesti hehkutan asioiden olevan hyvin. Ennen joululomaa vaan olin harvinaisen maassa erinäisten asioiden johdosta, jotka ovat itseasiassa vaivanneet kesästä asti, mutta nyt ovat asiat paremmin kuin moneen kuukauteen! Ehkä tämän bloggaaminenkin taas tästä aktivoituu, kun on elämä mallillaan.

Viime aikoina ratsastelu on ollut tylsän yksitoikkoista maastoilua ja haastetta olen lisännyt jättämällä satulan ja suitset talliin. Riimulla siis ratsastelen ja ilman satulaa ja putosin tässä taas vaihteeksi penkkaan, kun Nasu päätti säikähtää ja kääntyä 180 astetta ojan puolelta ympäri. Itse en ihan pysynyt liikeessä mukana ja niimpä kokosin itseni hangesta, kun poni odotteli kiltisti siinä muutaman metrin päässä. Tänään ratsastellessani, tuli elävästi alkuajat Nasun kanssa mieleen, kun poni ei tahtonutkaan mennä eteenpäin, vaan kääntyi jatkuvasti takaisin tallille. Kuolainten kanssa ongelma olisi ollut helposti ratkaistavissa, mutta kun herralla on päässä vain riimu, sai kyllä kaikin voimin kiskoa ohjasta että sai luupään käännettyä. Huomaa kyllä mihin suuntaan Nasu mieluiten tallilta lähtee, sillä jostain syystä poni on niin monesti saanut sillä yhdellä tiellä ottaa rennosti, kun itse olen mahdollisesti jäänyt erääseen pirttiin muutamaksi tunniksi kahvittelemaan...

Niin ja mitä muuta? Joululahjaksi sain muun muassa kaviokoukkuja ja ihanan Kiroileva Siili -mukin, jossa lukee Pikku Siili. Siitä en tiedä kuinka mut voi pieneksi luokitella, mutta muki oli kyllä melkein yhtä suloinen kuin antajansa ;) Huomenna olisi sitten uuden vuoden vastaanotto tiedossa. Taidanpa jäädä tallille yöksi ja herätä aamulla aikaisin päästämään hevoset pihalle ensimmäistä kertaa vuonna 2013!

-Pilvilinnaan muuttanut Mari

Hiihtoratsastuskausi avattu!

Heissan! Kuten otsikosta kuuluu, on talven ensimmäinen hiihtoratsastus takanapäin. Keskiviikkona menin Anulle tarkoituksenani ratsastaa Ponsukalla, mutta oli niin huokuttelevan valkoiset tiet... Anu hyppäsi siis Ponsun selkään ja itse ratsastin minisuksilla. Sellainen useamman kilometrin mittainen lenkki tuli roikuttua suksilla tamman perässä ja vaan kaksi kertaa olin naamalani! Oli onneksi suhteellisen pehmeä alusta, kun oli sellainen auraamaton metsätie. Mutta voin kertoa, että aina se vähän tekee pipiä, kun entisen ravurin täydestä vauhdista lentää pärställeen... Ja suojalasit olisivat olleet kyllä harvinaisen asialliset, otin meinaan osumaa tilsasta aina silloin tällöin! Pääasia kuitenkin että henkiin jäätiin.

Tuona samana keskiviikkopäivänä oli kengitys Nasulla ja pääsin senkin kanssa taas tien päälle! Keskiviikkona vaan taluttelin, mutta eilen lähdin ilman satulaa pelkällä riimulla maastoon. Ylimääräinen energia näkyi lähinnä ylimääräisenä säpsyilynä ja osittain myös kasvaneena menohaluna. Kyllä sitä taas kerran muistikin elämän tarkoituksen, kun sai istua ponin laukassa lumisen pehmeetä tienreunaa pitkin. Nämä onkin niitä hetkiä, joiden takia jaksaa joka päivä raahata itsensä tallille karsinoita siivoamaan, vesiä kanniskelemaan ja muita tallitöitä tekemään...

Ja mitä muuta? Olen viime aikona alkanut suorastaan harrastaa itkemistä. Tiedä mistä sellainenkin sitten tulee, mutta toisinaan itkeminen on oikein mukavaa puuhaa! Koulussa tällaista toimintaa vaan ei osata katsoa harrastuksen kannalta... No joo, kyllä se siitä nauruksi muuttuu, kun päästään eräänlaisen elämänvaiheen yli! Jos nyt päästään...

-Mari ja Marin kaksi harrastusta