Heissan! Kuten otsikosta kuuluu, on talven ensimmäinen hiihtoratsastus takanapäin. Keskiviikkona menin Anulle tarkoituksenani ratsastaa Ponsukalla, mutta oli niin huokuttelevan valkoiset tiet... Anu hyppäsi siis Ponsun selkään ja itse ratsastin minisuksilla. Sellainen useamman kilometrin mittainen lenkki tuli roikuttua suksilla tamman perässä ja vaan kaksi kertaa olin naamalani! Oli onneksi suhteellisen pehmeä alusta, kun oli sellainen auraamaton metsätie. Mutta voin kertoa, että aina se vähän tekee pipiä, kun entisen ravurin täydestä vauhdista lentää pärställeen... Ja suojalasit olisivat olleet kyllä harvinaisen asialliset, otin meinaan osumaa tilsasta aina silloin tällöin! Pääasia kuitenkin että henkiin jäätiin.
Tuona samana keskiviikkopäivänä oli kengitys Nasulla ja pääsin senkin kanssa taas tien päälle! Keskiviikkona vaan taluttelin, mutta eilen lähdin ilman satulaa pelkällä riimulla maastoon. Ylimääräinen energia näkyi lähinnä ylimääräisenä säpsyilynä ja osittain myös kasvaneena menohaluna. Kyllä sitä taas kerran muistikin elämän tarkoituksen, kun sai istua ponin laukassa lumisen pehmeetä tienreunaa pitkin. Nämä onkin niitä hetkiä, joiden takia jaksaa joka päivä raahata itsensä tallille karsinoita siivoamaan, vesiä kanniskelemaan ja muita tallitöitä tekemään...
Ja mitä muuta? Olen viime aikona alkanut suorastaan harrastaa itkemistä. Tiedä mistä sellainenkin sitten tulee, mutta toisinaan itkeminen on oikein mukavaa puuhaa! Koulussa tällaista toimintaa vaan ei osata katsoa harrastuksen kannalta... No joo, kyllä se siitä nauruksi muuttuu, kun päästään eräänlaisen elämänvaiheen yli! Jos nyt päästään...
-Mari ja Marin kaksi harrastusta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti