Apua, KENGITTÄJÄ!

"Mitä?! Mainitsiko joku kengittäjän?? Tilsakumit?! PAKOOON!"

 

Toisinaan en voi yksinkertasesti käsittää noita kavioeläimiä. Tänään piti siis olla kengitys kello 14 ja hilauduin äidin kanssa tallille niin, että meillä oli ihan hyvin aikaa ottaa hevoset valmiiksi sisälle. Vielä pohdiskelin ääneen, että kai ne tullee tuolta tarhasta talliin ilman riimuja ja äitikin vielä vahvisti, että juu juu kyllä ne tulee! Ei. Eivät he tulleet. Meidän talli on tien toiseksi viimeinen rakennus ja siinä ihan naapurissa asuu vielä serkut. Tie kyllä jatkuu vielä siitäkin eteenpäin sellaisena metsätienä, mitä ei talvisin edes aurata, mutta on siellä joittenkin ratsastajien tekemiä polkuja. Nasu ja Morris päättivät lähteä sinne oikein ravilla ja itse syöksyin talliin hakemaan Nasulle riimua. Kun lähin takasin poikien perään, ne oli ehtiny jo hyvinkin ulos näköpiiristä, enkä voinut käsittää, että ne lähtivät sinne polulle tarpomaan. Morriskin, joka ei ole reitillä koskaan käynyt ja tuskin sai edes tuntumaa tien pintaan sen lumikerroksen läpi...

          Soitin äidin apuun ja tehtiin vielä niin fiksusti, että äiti, joka on meistä se ajokortillinen, lähti kävelemään hevosten perään ja itse jäin tallille odottamaan kengittäjää, jonka oli tarkoitus tulla ihan muutamassa minuutissa. Luojan kiitos kengittäjä oli itsekin myöhässä ja sain sovittua Anun kanssa, että hänen hevosensa kengitettäisiin ensin, jotta äitillä ja mulla olis tarpeeks aikaa löytää omat kaakit. Onneksi sattui serkkujen isä tulemaan töistä kotiin ja sain kyydin tielle, minne se polku johtaa. Tulimme äitiä vastaan jossain kohtaa, eikä kumpikaan osapuoli ollut nähnyt heppoja. Ne olikin päättäneet kääntyä risteyksestä sellaiseen suuntaan, ettei Nasukaan ollut koskaan siellä käynyt...

          Siinähän sitten ihan hakuammunnalla lähdettiin jostain risteyksestä johonkin suuntaan ja hetken ajeltuamme (myös äiti oli nyt kyydissä) nähtiin pysähtynyt auto ja hevoset siinä lähettyvillä. Olivat lähdössä poispäin ja vaikka menin huutelemaan, niin herrat vaan pisti laukaks ja rynnistivät tietä niin pitkälle, että katosivat näkyvistä... Autolla perään ja vielä jouduttiin jalankulkijalta kysymään minne päin pollet lähti, kun oli taas risteyskin siinä matkalla. Pojat oli sitten hidastanu jonkun matkan päässä ja saatiin piiritettyä ne serkkujen autolla, jonkun auttamaan tulleen hevosihmisen autolla ja vielä jäteauton avustuksella, kun sellainen sattu vastaan tulemaan... Onneksi ei autoja pelkää nuo meidän pollet! Äitin kanssa sitten talutettiin varmaan 5 km matka otuksia takasin kotiin ja ehdittiin vielä kengitettäviksikin! Kyllä oli Morris uuvuksissa matkan jälkeen...

 

Arvostan, jos joku todella luki koko tekstin, mutta tällä kertaa oli oikeasti tarinaa kerrottavaksi! :D

 

-Mari, joka ei uskonut koskaan hevostensa tekevän näin...